Jumissa oleva uhriutettu ihminen on väkivallantekijän voitto.

Kiitos teille kaikille lähimmäisille, jotka meitä olette auttaneet pääsemään tuosta suosta pois.

Viime sunnuntai oli lähimmäisen sunnuntai.
Lähimmäinen oli hän, joka teki laupiuden. Ei kulkenut ohi.
Laupias samarialainen.

Mielessäni vilisi ne lukemattomat puhelut ja viestit, joihin ei ole vastattu. Ohikulkemiset. Ohittamiset. Kylmät katseet.
Sekin hetki, kun ajoimme täältä sinne. Siksi, että voitaisiin jutella. Tuhat kilometriä. Turha toive. Tuhoon tuomittu.

Niin.
Että olkoon.
Rautalangasta on vaikea vääntää.
Hukkaan heitettyä energiaa.
Enään ette minun energiaani vie.
Toivottavasti pääsette perille.
Päästään perille.
Kukin meistä.
Hyvää matkaa!

Lähtö siltä paikkakunnalta oli kuin läheisen ihmisen äkkikuolema.
Siksikin toipuminen on ottanut oman aikansa.

Miten kenelläkään on oikeutta määritellä toisen puolesta mitä laulaa. Tai miten.
Mitä soittaa. Ja miten.

Laula!
Soita!
Elä!

Kaipaan voimallista seuralaulua.
Sitä mikä kaikuu joka puolella kehoa.
Sitä, missä kenenkään ääni ei erotu yksittäin, vaan kaikki kuuluu yhtenä.

Suklaata. Suklaata. Suklaata.
Laji. Lajeja. Makuja. Kaikkia. Paljon.
Aamulla. Päivällä. Illalla.
Pala. Paloja. Patukoita. Levyjä.

Minun mielenterveyteni ylläpitolääke.
Lohtu.
Päiviä. Kuukausia. Vuosia.
Oli.
Sitten havahtui siihen, ettei sitä enään maistanut. Vain hotki. Puri maistelematta.
Nieli kuin leipää.

"Ken uskoo Herraan Jeesukseen, saa armon osaksensa, sen ottaa Isä omakseen, rakkaaksi lapseksensa.
Ei Jeesus tullut taivaasta maailmaa tuomitsemaan, vaan pelastamaan, ja meitä kaikkia autuuteen johdattamaan."

Virsi 260:3
Saksalainen v. 1586 Joh. 3:16-18 pohjalta.

"Eiköhän anneta lasten hoitaa nämä laulamiset."
Lausahdus lauluni jälkeen.
Hänen tarkoituksensa oli koko ajan nakertaa itsetuntoni pienemmäksi. Kutistaa se olemattomiin.
Hän onnistui siinä pirun hyvin.
Lukemattomia kertoja olen murtuen laulanut. Kyyneleet ovat sokaisseet silmäni, kun olen pääni sisällä käynyt taistelua laulamiseni oikeudesta.

Tänään. Ma elän, ah mikä riemu! Mä laulan, mä laulan, mä laulan!

Olen äärettömän onnellinen etteivät nuo helvetilliset vuodet tuhonneet kykyäni tehdä työtäni.
Mutta läheltä se piti.
Liian läheltä.

Epäilyksenvarjojen heittely toisten päälle onnistuu joiltakin ihmisiltä häkellyttävän hyvin.
Voi kanssapuheissa, tai seurapuheessa, ikään kuin ohimennen vihjasta jotain. Jättää kuulijoiden mieleen pienen jutun itämään.
Kun me muutimme tuolle paikkakunnalle, juoksimme paljon. Treenasimme maratonille. Molemmat. Juoksu on ollut meille molemmille rakas harrastus. Helppo. Vapauttava. Antava. Hyvää mieltä tuova.
Teimme lyhyitä ja pitkiä lenkkejä. Lähinnä vuoronperään. Juoksemaan pääsi suoraan kotiovelta. Se oli siksikin vaivatonta.
Niin sitten juoksimme, sen maratonin. Onnistuimme. Molemmat.
Siltä paikkakunnalta oli muitakin juoksemassa. Paikallislehti ilmoitti meidänkin nimet tulosluettelossa. Tietysti.

Kyllä. Vihjaillen sain sitten kuulla tuosta. Ison porukan keskellä. Niin, että tajusin, vaikkei kukaan muu tajuaisi muuta kuin jäädä kummastelemaan.
Kun sitten näitä kummastuksen aiheita tulee useampia sitä alkaa näyttään toisten silmissä epäilyttävältä. Lopulta tulee tuomio.