Jumissa oleva uhriutettu ihminen on väkivallantekijän voitto.

Kiitos teille kaikille lähimmäisille, jotka meitä olette auttaneet pääsemään tuosta suosta pois.

Viime sunnuntai oli lähimmäisen sunnuntai.
Lähimmäinen oli hän, joka teki laupiuden. Ei kulkenut ohi.
Laupias samarialainen.

Mielessäni vilisi ne lukemattomat puhelut ja viestit, joihin ei ole vastattu. Ohikulkemiset. Ohittamiset. Kylmät katseet.
Sekin hetki, kun ajoimme täältä sinne. Siksi, että voitaisiin jutella. Tuhat kilometriä. Turha toive. Tuhoon tuomittu.

Niin.
Että olkoon.
Rautalangasta on vaikea vääntää.
Hukkaan heitettyä energiaa.
Enään ette minun energiaani vie.
Toivottavasti pääsette perille.
Päästään perille.
Kukin meistä.
Hyvää matkaa!

Lähtö siltä paikkakunnalta oli kuin läheisen ihmisen äkkikuolema.
Siksikin toipuminen on ottanut oman aikansa.

Miten kenelläkään on oikeutta määritellä toisen puolesta mitä laulaa. Tai miten.
Mitä soittaa. Ja miten.

Laula!
Soita!
Elä!

Kaipaan voimallista seuralaulua.
Sitä mikä kaikuu joka puolella kehoa.
Sitä, missä kenenkään ääni ei erotu yksittäin, vaan kaikki kuuluu yhtenä.

Suklaata. Suklaata. Suklaata.
Laji. Lajeja. Makuja. Kaikkia. Paljon.
Aamulla. Päivällä. Illalla.
Pala. Paloja. Patukoita. Levyjä.

Minun mielenterveyteni ylläpitolääke.
Lohtu.
Päiviä. Kuukausia. Vuosia.
Oli.
Sitten havahtui siihen, ettei sitä enään maistanut. Vain hotki. Puri maistelematta.
Nieli kuin leipää.

"Ken uskoo Herraan Jeesukseen, saa armon osaksensa, sen ottaa Isä omakseen, rakkaaksi lapseksensa.
Ei Jeesus tullut taivaasta maailmaa tuomitsemaan, vaan pelastamaan, ja meitä kaikkia autuuteen johdattamaan."

Virsi 260:3
Saksalainen v. 1586 Joh. 3:16-18 pohjalta.

"Eiköhän anneta lasten hoitaa nämä laulamiset."
Lausahdus lauluni jälkeen.
Hänen tarkoituksensa oli koko ajan nakertaa itsetuntoni pienemmäksi. Kutistaa se olemattomiin.
Hän onnistui siinä pirun hyvin.
Lukemattomia kertoja olen murtuen laulanut. Kyyneleet ovat sokaisseet silmäni, kun olen pääni sisällä käynyt taistelua laulamiseni oikeudesta.

Tänään. Ma elän, ah mikä riemu! Mä laulan, mä laulan, mä laulan!

Olen äärettömän onnellinen etteivät nuo helvetilliset vuodet tuhonneet kykyäni tehdä työtäni.
Mutta läheltä se piti.
Liian läheltä.

Epäilyksenvarjojen heittely toisten päälle onnistuu joiltakin ihmisiltä häkellyttävän hyvin.
Voi kanssapuheissa, tai seurapuheessa, ikään kuin ohimennen vihjasta jotain. Jättää kuulijoiden mieleen pienen jutun itämään.
Kun me muutimme tuolle paikkakunnalle, juoksimme paljon. Treenasimme maratonille. Molemmat. Juoksu on ollut meille molemmille rakas harrastus. Helppo. Vapauttava. Antava. Hyvää mieltä tuova.
Teimme lyhyitä ja pitkiä lenkkejä. Lähinnä vuoronperään. Juoksemaan pääsi suoraan kotiovelta. Se oli siksikin vaivatonta.
Niin sitten juoksimme, sen maratonin. Onnistuimme. Molemmat.
Siltä paikkakunnalta oli muitakin juoksemassa. Paikallislehti ilmoitti meidänkin nimet tulosluettelossa. Tietysti.

Kyllä. Vihjaillen sain sitten kuulla tuosta. Ison porukan keskellä. Niin, että tajusin, vaikkei kukaan muu tajuaisi muuta kuin jäädä kummastelemaan.
Kun sitten näitä kummastuksen aiheita tulee useampia sitä alkaa näyttään toisten silmissä epäilyttävältä. Lopulta tulee tuomio.

Jumalanvaltakuntalaiva kääntyy hitaasti.
Mitä tuo tarkoittaa?
Ja mistä se on lähtöisin?
Ei kait sentään Raamatusta?
Onko tuo seitkytluvun hokema, mikä elää ja voi hyvin vielä tänäänkin?
Eihän Jumalan valtakunta käänny minnekään. Eikö sen suunta ole selkeä; Kohti taivasta.

Jumalan aika.
Milloin se on?
Onko tuohon lauseeseen helppo ripustautua vastuutaan pakoillessa?
Liian helppo.
Eikö Jumala toimi meidän ihmisten kautta?
Meidän ihmisten kautta.
Jumalan alas laskema Pyhä Henki näkyy ihmisten välillä Jumalallisena rakkautena. Se laittaa toimimaan lähimmäisen hyväksi.
Ja parhaaksi.
Se ei laita tuhoamaan toisten elämää.
Eikä olemaan välinpitämätön.
Ei kuuro. Eikä sokea.

Olisi hirveää, jos näissä vaiheissa oma äiti tai isä olisi kääntänyt selän.
Niin.
Vaikka sitä on jo keski-ikäinen, vanhemmat ovat aina vanhempia.
Loppuun asti.
Olen kiitollinen, etteivät he ole sanoneet kertaakaan "Älä kerro, en halua kuulla."

Lapsia. Jonkun lapsia me ollaan kaikki. Kivuliasta on se, että kuinka paljon meidän lapset ovat kantaneet sisällään omia murheitaan uskaltamatta jakaa niitä meille vanhemmille siinä pelossa ettei vanhempi kestä enempää.
Tuo asia ahdistaa minua.
Koska.
Vanhempien tehtävä on kuulla lasta. Kantaa lasta.
Ei tarvi olla mielipiteitä. Tai ratkaisuja. Mutta vanhemman kuuluu olla tarvittaessa vieressä.

"Luuletko, että kaikki muut olisivat väärässä, ja vain sinä oikeassa?"
Yksi äärimmäisen tehokas uhrin hiljentämislause.
Tuota lausetta kuulee niin läheltä kuin johtopaikoilta.

"Sehän on ihan sama mitä puhuja puhuu, riittää että hän saarnaa synnit anteeksi."
Näin siellä. Yksi niistä.

Olin vuosia kansanopistoyhdistyksen jäsen. Tiedän sen hyvän, mitä opistoissa tehdään. Se on arvokasta.

Mutta en voi käsittää, miksi väkivaltasaarnaajia kutsutaan palvelutehtäviin.
Kukaan ei reagoi, vaikka uhrit kertoisivat mitä. Riittää, kun tekijä kiistää. Heidän valheensa on totuus.

Jätin jäsenyyden.

Hengellisen ja henkisen väkivallan uhri ei voi näyttää lähimmäiselle haavojaan.
Ne haavat ovat syvällä sisimmässä.
Sydämessä.
Sielussa.

Väkivaltaiset ihmiset muuntelevat totuuden aina itsellensä edulliseen suuntaan.
Helpoiten se käy syyllistämällä uhri tekijän teoista.

Minun ääneni on Jumalan ääni. Minun saarnani Jumalan sanaa. Kuulkaa Minua. Älkää muilta menkö kyselemään. Uskokaa Minua.

Tuommosta.
Siellä.
Joutui.
Kuunnella.
Jos ei suostunut.
Joutui hankaluuksiin.

Jumalan rakkaus tekee hyvää.
Se hoitaa.
Kantaa.
Vahvistaa.
Luo toivoa.
Valaa luottamusta.
Jumalan rakkaus poistaa pelon.

Sen jälkeen, kun me olemme sieltä muuttaneet, uudet ihmiset ovat joutuneet kovien ihmisten hampaisiin.
Uskoa mitataan seurakäyntikerroilla. Jos ei näy, alkaa puheet.
Heitetään epäilyksen varjo.
Ja. Ja. Ja.
Lopun tiedättekin.
Tuttu kaavio.

Onkohan niillä ihmisillä siellä oikeasti hyvä olla?
Luulevatko he, seuraväki, että se on ihan normaalia kiusata aina jotain ihmistä?
Sysiä.
Niin kuin siellä nytkin tehdään.
Opittu kulttuuri.

Mikä siellä oli kamalinta, mieheltäni kysytään.
Se, kun vuoden 2013 lokakuisilla seurakuntapäivillä hänestä tehtiin julkisesti anteeksiantamaton. Valheellisesti.
"Olen jo kahdesti pyytänyt anteeksi, mutta teen sen vielä tässä näin. Minä en ole sanonut niin, että olisit laumankerääjä."
Sanoi.
Jo tammikuussa kutsuessaan toisen paikkakunnan hoitomiehiä avuksi. Ja toisen kerran toukokuussa, julkisesti.
Häntä noista puheista neuvoi useampi ihminen kesän aikana. Ei halunnut kuulla. Ei reagoida. Kiisti. Aina.
Sitten julkisesti väitti pyytäneensä anteeksi. Noilla lokakuisilla päivillä. Ja että tekee sen vielä kerran. Ja vielä tuli suurieleisesti luokse. Puolisoni antoi anteeksi.  Siinä. Mutta järkyttyneenä hänen valehtelustaan muka kahdesta aiemmasta anteeksipyynnöstä sanoi, ettei se noin mennyt.

Mitä teki väki?

Uskoi tietysti tuota vaikutusvaltaista, joka lasketteli vääriä totuuksia oman kunniansa tähden.

Tuossa tilanteessa paimentehtävässä oleva ihminen turmeli elävän evankeliumin.

Kaikissa väkivallan muodoissa tekijän tahto on alistaa toinen valtansa alle.
Uhriuttaa.

Toimiiko yhdistyksen puheenjohtaja oikein, jos hän ei kuuntele kiusattuja, vaan tekee johtopäätökset kiusaajan kertomuksen mukaan?

On ne hurmaavia.
Makeilevat meidän lapsille ja puukottavat meitä selkään.
Samanaikaisesti.
Häikäilemättömästi.
Eivät häpeä mitään.
Ei mitään.
Kaikki keinot on sallittuja.
Kaikki.
Sallittuja.
Heille.

Häpeä omasta osallisuudesta voi estää totuuden näkemisen.

Estääkö ihminen toista ihmistä omista käsittelemättömistä tunteista johtuen?
Siksikö tämän päivän hoitokokouksia ei myönnetä? Kun ei ole käyty läpi seitkytlukuakaan.

Tiedätkö, mitä tekee Tukikummit?
En minäkään tiennyt ennen näitä vaiheitamme, kun jouduimme kaiken henkisen ja hengellisen painajaisen lisäksi taloudelliseen loukkuun.

Tukikummit auttaa vähävaraisia lapsia ja nuoria, jotta heillä on mahdollisuus harrastustoimintaan. Hakemus toimitetaan kirkon diakonian kautta.

Juuri tämän seurakunnan diakoni, kultainen ihminen, kertoi meille tästä mahdollisuudesta. Tartuimme.

Hakemuksessa täytyy näkyä perheen tulot, menot, omaisuus ja velat sentilleen. Sanallisesti tiedot mikä tämän ahdingon on aiheuttanut, ja luettelo, mihin harrastetoimintaan mahdollinen tuki laitettaisiin.
Niin teimme. Tarkasti. Sentilleen.
Yhdessä mietimme, mitä lapset tarvitsevat:
Musiikkiopistomaksuja, sählymailoja, sisäpelikenkiä, lenkkareita, polkupyörä yhdelle, lukiolaiselle läppäri.

Sitä joutuu melko paljaaksi, kun avaa tiliotteet ja tilitilanteet perheen ulkopuoliselle. Työlästäkin. Haavoittavaa.
Mutta lasten tähden. Etteivät kokisi niin paljon ulkopuolisuutta.

Se oli marraskuinen joulu, kun tieto tuli. Lasten ilo. Riemu. Helkkyvä nauru. Miten ihanaa kuultavaa!

Kiitos Tukikummit.
Kiitos jokaiselle, joka kykenee tuon kautta lahjoittaa varojaan vähävaraisille perheille.

Joskus tuntee ääriväsymystä siitä todellisuudesta, että meidät on ajettu näin nurkkaan.
Että jotku pystyivät niin totaalisesti aiheuttaa tuhoa, kantamatta teoistaan vastuuta.

Ei kaikki rauhanyhdistykset ole sellaisia, mitä te olette joutuneet kokemaan. Näin minulle sanotaan. Moni sanoo.
Ei tietenkään ole.
Hölmönäkö minua pidetään.
Mutta.
Liian monessa on samanlaista.
Liian monessa.
Samanlaista.

Ei kaikki, mitä saarnamiehet saarnaa ole Jumalan Sanaa.

Mikään ei muutu, kun hiljainen enemmistö hyväksyy kaiken.
Väkivalta saa jatkua.
Hyväksytkö sinä sen?

Jos sinä kohtaat väkivallan uhrin, sinulla ei tarvitse olla mielipiteitä. Riittää, jos jaksat kuunnella. Myötäelää.
Älä kehoita ryhdistäytymään. Hän tekee sen ajallaan, läpikäytyään.
Älä kehoita unohtamaan. Hän unohtaa, kun on sen aika.
Älä kehoita vaikenemaan. Sillä puhuminen on elintärkeää toipumisen vuoksi.
Älä vähättele. Sillä se saa uhrin syyllistymään lisää. Etkä kenties ole ymmärtänyt mitä kaikkea uhri on menettänyt.
Älä syyllistä. Noin tehdessä et ole tajunnut uhrin kärsimystä edes laidasta.
Älä puolusta tekijää. Koska väkivallassa ei ole koskaan mitään puolustettavaa.
Älä syytä katkeraksi. Onko sinulla silloin ollut kykyä kuulla uhrin hätää?
Älä kehoita pyytämään anteeksi. Syntejä pyydetään anteeksi. Se, että joku murskaa toisen, tehden hänestä uhrin, ei ole uhrille anteeksipyynnön paikka.

Armoton evankeliumi häpäisee Kristuksen.

Ne ihmiset, jotka jaksoivat kannatella pahimpien hetkien yli, ovat kallisarvoisia aarteita. Heidän kanssaan kykenee jo monentasoiseen kanssakäymiseen. Kohtaamiset eivät ole enään pelkkää surun kyntämistä. Sitä tuntee saavansa elämäniloa ja elämänhalua takaisin.

Ne ihmiset, jotka eivät ole halunneet kuulla eikä kulkea rinnalla, ovat kaikesta hauskuudestaan huolimatta uuvuttavinta seuraa. On varottava sanojaan, ettei uuvuta toista. Ja väsyy itse. Väsyy niin, että voisi vain nukkua.

Jokainen yhteisön väkivaltaa tajuava käy läpi ahdistuksen. Kupla puhkeaa.

Minä en ajattele niin, että srk:n väellä olisi uskosta ylin ymmärrys. En. En siksi ole hätääni sinne huutanut. Eikä näin ajattele puolisonikaan.
Se vain on niin, että kun he antavat julkilausuman väkivallan ymmärtämisestä, oletamme heidän myös tajuavan kirjoittamansa. Ja yksinkertaisesti uskonymmärrykseni mukaan kristityn elämään kuuluu auttaa lähimmäisiä hädässä.
Enkä tässä puhu minkään massahoitokokousaallon puolesta. Hoitokokoukset ovat helvetillistä henkistä pahoinpitelyä.

Väkivaltakokemusten varjo yltää pitkälle.

Se harhaanjohtaminen on sitä, että julkisesti he (srk:n väki) sanovat henkisen ja hengellisen väkivallan olevan kiellettyä. Kirjoittavatkin niin. Oikein ja kauniisti.
Mutta sitten. He sanovat olevansa tietämättömiä mitä missäkin tapahtuu.
Se ei vaan pidä paikkaansa. He tietävät. Ennen kuin kirjoitimme riviäkään missäkään julkisesti, olemme suorastaan huutaneet hätäämme heille. Minun läheisistä useakin on ottanut yhteyttä heihin. Sieltä entiseltä paikkakunnalta on ihmisiä käynyt srk:lla kertomassa tuskaisia kokemuksia. Vuosikymmenten vaiheita.

Lapseni, älkää rakastako toisianne sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa (1. Joh 3:18)

Mitä he lopulta tajuavat?

Älä lue näitä jos väsyt.

Sitähän pääsee helpommalla, kun jättää kysymättä kuulumisia, vointia.
Kevyempää, kun on muiden kanssa puhuttujen olettamusten varassa.

Ymmärrän kyllä, että avautuminen yhteisön sisällä tapahtuvasta väkivallasta voi sitä kokemattomalta tuntua loukkaavalta. Olen minäkin elänyt vuosia siinä luulossa, että yhteisömme on lintukoto. Että se on paikka, missä kaikkien on hyvä olla. Missä jokainen haluaa toiselle hyvää. Niin minä luulin. Ja ajattelin myös niin, että joka kritisoi, se arvostelee jotain niin pyhää, että jonkun rajan hän on ylittänyt. Ehkä montakin rajaa.
Kipeää on ollut avata silmät.

Siksi minua suorastaan kuvottaa se tietoisuus, miten valta-asemassa olevat johtavat luottavaisia ihmisiä harhaan.

"Soitat, jos on hätä. Sanot, kun ei ole rahaa ruokaan. Me haluamme auttaa."
Enkeleitä. On niitä. Tänne alas laskettuja enkeleitä.

Itsestä tuntuu, että on vain taakka. Saamapuolella. Räpiköi. Laahustaa. Pyrähtää. Kokee hetken onnistumisia ja lysähtää.
On vaikea tajuta antavansa jonkun elämään iloa.

Sano vain. Sano. Kysy.
Olen lukenut sen jo kasvoiltasi.
Olen vaistonnut sen jo olemuksestasi.
Lukuisten ihmisten olemuksesta. Katseesta. Sanomattomista sanoista. Kysymättömistä kysymyksistä.

Ei, en. En ole. En ole katkera. Ei kukaan meistä. Perheemme jäsenistä.
Mutta en voi ymmärtää, miksi meille ei tahdottaisi antaa aikaa käydä läpi kokemaamme.

Mikä minun pitäisi olla, että kelpaisin?

Kirjoitan.
Vaikka tuskailin.
Jotta ihmiset tietäisivät. Tunnistaisivat           ehkä jonkun lähimmäisen,
joka kulkee näiden kipujen kanssa.

Vapautuisi elämään armosta.

Et ole Siionin rakkaudessa. Meillä on eri usko. Ymmärrämme eri tavalla.
- Niin vääristynyttä uskon suorittamista, kuin vain voi olla. Armo ja totuus oli armottomuutta ja valehtelua.

Isä. Poika. Pyhä Henki.  Kolmiyhteinen Jumala. Miten kauniisti kuvataankaan Pyhää Henkeä; Lohduttaja. Puolustaja. Valon lähde. Totuuden henki. Taidon henki. Rakkauden lähde. Sanan todistaja.

Jeesus jätti Pyhän Hengen omilleen noustessaan taivaaseen. Oman henkensä. Jumalallisen rakkauden. Ei minkään yhteisön väkivallantekijöiden halua ja tahtoa. Mitä siis lopulta on, se Siionin rakkaus?

Ei tajua purevansa leukaperiä öisin. Vasta kun lääkäri kysyy. Kiille kulunut. Hammas hajonnut. Pää kipeä. Kipeä. Kipeä.

Sinnekö ne tunteet kulminoituu.

Hengellisen ja henkisen väkivallan tekijöiden pysäyttäminen on siksikin vaikeaa, koska heillä on valtansa lisäksi hovinsa. Joita he hurmaa.
Lukematon määrä tavallisia ihmisiä.
Jotka palvovat.
Heitä. Tekijöitä.
Ymmärtämättä väkivaltaa.

"Voi kun sinä laulaisit vain näiden rauhanyhdistyksen seinien sisäpuolella"
Vallankäyttöä. Alistamista. Nitistämistä. Ilmaan jätetty leijuva uhkaus. Jos et toimi niin kuin minä sanon...

Kaikki se puettuna rakkauden kaapuun. Valheellisen rakkauden.

Jumalan rakkaus ei toimi noin.
Jumalan rakkaus ei heitä ihmisen päälle epäilyksen varjoja. Että laulamalla rikot Siionin rakkautta. Saara-äidin neuvoja. Kuuliaisuutta.
Eikö Sanassa ole neuvo pysyä kuuliaisena Jumalan Sanalle?

Yhteiskunta. Veronmaksajat. Nekö lopulta maksaa uhrien elämän? Kun yhteisön saarnamiehet ensin rikkoo. Ja vetäytyy vastuusta. Ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa. Kenelläkään. Ikinä. Mitään.

Tulee kallis tikki. Yhteiskunnalle. Veronmaksajille.

Siellä oli seurakuntapäivät. Silloin joskus. Näiden vaiheidemme aikana. Yksi käytti puheenvuoron. Retosteli. Ettei tervehdi Jumalan terveellä semmoisia, joita hän itse ei pidä uskovaisina.

Nyökkäsi vain. Minuakin. Mutisi jotain.

Kuinkakohan monella paikkakunnalla on näitä, jotka tietää toisen sydämen tilan? Jättää kiusatun tervehtimättä. Sulkee ulkopuolelle. Et ole enään Jumalassa terve. Jumalaton. Uskoton. Ulkopuolinen. Sitä olet.

Kun Sanassa on, että vain Jumala näkee. Vain Jumala tietää. Ja että kun menet taloon, tervehdi kaikkia rauhalla. Rauhalla. Kaikkia.

Se tunne nousee aika ajoin pintaan. Surkee tunne. Latistava.

Sääli. Säälistä. Siksi ollaan meidän kanssa.

Kylläpä nämä vaiheet on saaneet itsetunnon taidolla murskattua.

On se jännää.
Uhri kertoo väkivaltakokemuksiaan. Ymmärtämätön kuittaa ne yksipuolisiksi. Pitäisi kuulla myös toista osapuolta.

Tekijä levittää perättömyyksiä. Juorut leviävät kulovalkean tavoin.
Miksi silloin ei tarvita uhrin näkökantaa?

Ei se, miten puhuu, vaan mitä puhuu. Näin opasti yksi rakas vanha sananpalvelija kuulijoita. Kuulijoita. Että kuunnelkaa mitä saarnamies puhuu. Ettei teitä johdeta harhaan.

Kullanarvoinen neuvo.

Siksikö ne, jotka tietävät, eivät puutu, kun pelkäävät joutuvansa vainon kohteeksi?

Rakkaus poistaa pelon.

Mitä tuo on?

Lintukoto. Turvapaikka.
Se on rikki. Sitä ei enään ole.
Se hokema, että olisimme tasapäistä joukkoa, se ei pidä paikkaansa.

Sääli niitä kaikkia lapsiperheitä, jotka vapaaehtoisesti menevät sunnuntaisin kuuntelemaan väkivaltapuhujia. Niitä, jotka nitistävät muita oman kunniansa tähden.

Henkistä ja hengellistä väkivaltaa kokenut ihminen joutuu kokemustensa lisätaakkana kantaa epäilystä omasta uskostaan. Sen taakan luovat ne ihmiset, jotka eivät kykene asettumaan kuuntelijaksi uhrin rinnalle.

Ihminen,  eikä eri yhteisöt.
Eikö Sanassakin ole, että teidän keskellänne.

Hirveää tajuta, että on uskonut kaiken, mitä luottamustehtävissä olevat ihmiset ovat kertoneet totena.
Kammottavaa, että ei voi tietää, mitkä kaikki niistä ovat olleet vastaavanlaista valhepaskaa, mitä meistäkin on kerrottu muille.

On tämä ollut ankara koulu.

Lyötynä ei löydä sanoja. Koodia normaaliin. On vain se ahdistus.
Se adistus.
Haluaisi kyetä juttelemaan.
Kevyttä. Kepeää.
Vaikka villalagan väreistä.

Mutta on vain levikkeellä. Ryömintäkaistalla.
Levikkeelle. Ryömintäkaistalle.
Ryömintäkaistalla.

Uskoa armosta.
Käsittämättömän suurta.

Ettei sitä oikein edes tajua.
Lahja.

Älkää odottako selviävänne hetkessä väkivaltaisista kokemuksistanne. Se vie vuosia. Puhukaa niin paljon kuin tarve on. Sanoivat viisaat.

Kuinka kauan tuo vielä kestää? Vieläkö te rämmitte siinä? Kysytään.

En totisesti tilannut tällaisia kokemuksia.
Kuka jaksaa tällaisten vierellä.

Kädet kiertyvät ympärilleni; "Äiti, ihana kun sä olet jo tavallinen!" yksi tyttömme huokaisee.
Niin, onneksi.
Halaamme pitkään. Ja olemme varmasti yhtä onnellisia.

Sisälläni tunnen tuskaa niistä kaikista kuukausista, jolloin olen vain nukkunut pois kipua. Se lasten hätä ja pelko, selviääkö äiti. Jaksaako isä.

Kuka voi tietää, millaisen trauman lapsemme saivat?

Onko sinua katsottu aivan niin kuin sinut haluttaisiin tappaa. Vihaisesti. Kireästi. Tuijotus. Tuijotus. Tuijotus. Ruuvaus. Poraus. Naulaus.

Minua on.

Siellä.
Kun vein viestiä johtokunnan kokoukseen. Kaksi naista. Naisia. Niin. Huusivatkin.
Kun pyysimme sitä Marraskuun kokousta. Että saataisiin perättömyydet pois syyttömän päältä.

Semmonen pakastealtaan kylmäkalle ui sisuksiini. Jäädytti. Pankkojäähän.

Dekkareissa se pahin pirulainen on useimmiten se, joka osaa esittää suurinta hyvyydentekijää. Viimeisillä sivuilla lukijalle valkenee järkyttävä totuus.
Näinkö tässäkin herätysliikkeessä?

"Kaikkihan me mentiin harhaan silloin 70-luvulla"
Ei mennyt kaikki.
Hoitomiehet vain tekevät omasta työstään kollektiivisen synnin.

On se hankalaa mennä peilin ääreen.

Niin paljon on nöyryytetty, että kehtaa kertoa nöyryytyksistä.

"Tässä lukee, että vain elintarvikkeita, nuo hammasharjat ei kuulu mukaan." Ai, mulle sanottiin, että kaikkea muuta muttei tupakkaa ja alkoholia. Mutta ei se mitään, mä maksan ne ite.
"TÄSSÄ ON VIELÄ 15e, HAETKO JOTAIN" kassaneiti sanoo isolla äänellä.
Nolottaa. Hirveästi. Kerään itseni ja haen vielä ruokaa. On kehdattava. Lapset. Ne tarvii ruokaa.
A4-ruokarahalappu. Kiitos seurakunnan. Kiitos kunnan.

Suviseurat. Kesän kohokohta. Sitä ne ovat olleet. Ovat olleet.

Yppäri jäi väliin. Se oli muuttokesä. Voimia ei ollut ollenkaan. Netin kautta kuunneltiin. Oli siellä helmi. Aarre. Jonka puolisoni tallensi tikulle. Se oli balsamia haavoille. Lohtua särjetyille. Siinä oli Vapahtaja.

Joinain päivinä, syksyllä, kun olo oli toivoton, siitä Sanasta sai voimaa. Toivoa. Muistan yhdenkin päivän, uimarannan parkkipaikalla sitä kuuntelin. Ja itkin. Kotiin palasin voimaantuneena. Taas jaksoi vähän enemmän.

Voi miksi nuo vuosien väkivaltakokemukset teki suviseurareissutkin nyt niin vaikeaksi edes ajatella!

Tien oheen piesty mies huutaa apua. Ne, jotka pystyisivät pysäyttää tekijät, menevät ohi, kiiruhtaen. Kiiruhtavat tekijöiden perään, taputtelevat olkapäälle, vahvistavat. Jottei tekijöiden kunnia ja maine menisi.

Jumalan kiitos, piestyn miehen vierelle pysähtyy ihmisiä. Ihmisiä, joilla on Kristuksen mieli.

Matka jatkuu. Ontuen. Kompuroiden. Haavoja hoitaen. Vielä pitkään apua tarvien. Mutta Jumalaa kiittäen.

Miksi ihmiset pelkäävät keskustelua?
Miksi vastuunkantajat vetäytyvät silloin, kun pitäisi oikeasti kantaa vastuu?
Miksi srk sysää vastuun paikallisrauhanyhdistyksen johtokuntiin?
Miksi srk liikahtaa vain silloin, kun pyyntö tulee johtokunnasta?
Miksi ei tajuta, että se ongelman ydin voi olla juurikin johtokunnissa?
Miksi väkivaltasaarnaajat saavat jatkaa väkivaltaista toimintaansa?
Miksi ei nousta puolustamaan sorrettuja?
Miksi srk kutsuu väkivaltasaarnaajia eri tehtäviin, mutta syrjäyttää ne sananpalvelijat, jotka vastustavat vääryyttä?
Miksi ne sananpalvelijat ja papit, jotka kaiken väryyden tajuavat, yhä palvelevat tuossa yhteisössä?

Uuden kotimme maatyöt aloitettiin juhannusviikolla. Heinäkuun alussa alkoi rakentaminen. Puolisoni oli täynnä energiaa ja toiveikkuutta. Minä olin todella masentava rinnallakulkija. En osannut mitään. En muuta kuin huokailla hirveää työmäärää. Työjako oli siis selvä. Minulle kotipuoli, hänelle raksa. Raksan edetessä opin kyllä laudankantajaksi.

Mutta se mikä oli ihmeellistä ja mistä haluan kertoa: meitä auttoi lukematon määrä ihmisiä. Ihmisiä, joita kaikkia me emme edes tunteneet. Miten hyvältä se tuntui. Enkeleitä. Taas.

Minun sieluani hoisi, kun iltamyöhäsellä menin raksaa siivoamaan, ja siellä kaikui miesten laulu: "Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen"

Mitä teemme asumisen suhteen?  Sitä pohdimme. Paljon. Yhdessä ja lähipiirin kanssa. Satojen kilometrien päässä oli se oma koti, myymättä. Kolmio, jossa olimme, oli auttamattoman pieni. Oikean kokoinen vuokrakoti olisi ollut liian kallis, kun vain toinen oli töissä kodin ulkopuolella. Tilanne oli haastava. Lapsille olimme luvanneet, että etsimme sopivamman ratkaisun, kun saamme kerättyä vähän voimia.

Aloimme unelmoida uudesta kodista.
Piirsimme pohjaa. Semmoinen koti, jossa on keskellä sydän. Semmoinen,  johon mahtuu paljon ihania ihmisiä yhdelle koolle. Semmoinen, jossa saa iloita ja surra. Olla ihminen.

Etsimme tonttia. Löysimme. Unelmoimme tosissaan. Tähän. Tänne. Uusi alku.

Unelma alkoi toteutua. Riemulla ei ollut rajaa.

Ydinsanoma, Vapahtajan sovitustyö, syntien anteeksisaaminen, se pilaantui.

Muistan, miten noista sanoista "Jeesuksen nimessä ja veressä, saat kaikki anteeksi" käytiin useasti keskusteluja. Joidenkin mielestä siinä hetkessä pitää käyttää juuri noita sanoja, muuten se jää vajaaksi. Osa ymmärsi ettei kyse ole sanoista, vaan hengestä; kyllä sen tuntee katuuko ihminen, hedelmät sen kertoo. Onko hyvä olla.

Niin se on.

Vieläkin tulee eteen tilanteita, joissa tuo suurimman ahdistuksen aikainen evankeliumin väärinkäyttö nousee kuvotuksena pintaan, enkä kykene sanomaan noita kauniita sanoja. Tyydyn sanoihin, "Saat anteeksi." Nuokin sanat tuovat lohdutuksen. 

Pieni asunto.

Tosi pieni meille. Isolle perheelle. 

Lapsia ahdisti. Kenelläkään ei ollut yksityisyyttä. 

Oli kaipuu sinne omalle kotipihalle.

Muistatko äiti, vinkkistä, kymmenen tikkua laudalla, piilosta, purkkista, peiliä, hippaa. 

Muistan. Se on ihana piha.

Tuntui kuin meidät olisi ajettu hiirenloukkuun. 

Siellä kaivossa ollessa ajatukset kiertää kuolemankehää. Toivoo kuolemaa. Ajattelee kuolemaa.
Suunnittelee hautajaisia. Todella. Tosissaan. Siitä tulee kuolemanvakava asia.

Kerron ajatukseni puolisolleni. Kerron mitä toivon. Paljon kaunista musiikkia. Isä siunaamaan. Veljet laulamaan aamenta. Vanha virsi taalainmalta. En halua että hautapaikastani tarvitsee yhdenkään huolehtia kuolemani jälkeen.

Se oli järisyttävän vakava paikka silloin.
Kaivonpohja. Karmea paikka.

Käy siinä valtavat vihan aallotkin. Menee läpi. Tähänkö pisteeseen se yhteisö minut, meidät ajoi.

Jouduimme sinne jääneen talomme takia käymään entisellä paikkakunnalla useita kertoja.

Joka kerta näimme jonkun tekijöistä. Tai heidän hännystelijöitä. Tai sitä väkeä, joka näki ja kuuli, muttei tehnyt mitään. Ei siltikään nähnyt. Eikä kuullut. Ei tiennyt. Ei halunnut tietää. Kulki ohi. Riittää kun huolehtii omasta elämästä. Riittääkö?

Ja mikä ilo oli nähdä niitä rakkaita, jotka kulkivat vierellä. Nostivat ja kantoivat. Sanattominakin.
Sieltä lähtiessä olo oli monesti piinaava. Nämä rakkaat jäi taistelukentälle. 

Naivisti uskoimme totuuden voittavan. Että kun ihmiset kuulevat, he toimivat. Tajuavat.

Että kun sen paikkakunnan ihmisille kerrotaan esim kädennostoäänestyksestä, niin ei kait he hyväksy tuommosta salakähmäisyyttä? Että kait he nyt haluavat myös, meidän kanssa, että asioista voidaan aidosti keskustella. Keskustella niin että polku voidaan käydä läpi, vääryydet oikaista. 

Mutta ei. 

He uskovat mieluummin tekijöitä. Tekijöillä on ollut niin vaikeaa, kun me heitä vainotaan. Me kiusaamme heitä.

Niin ne tekijät käänsi kaiken.

Käsittämätöntä kuinka hirveä valta pahalla on. 

Opettelin loppuaikoina siellä entisellä paikkakunnalla etenemään niin, etten näe kenenkään vastaantulevan katseita. Oli pakko. Että pysyin kasassa.

Uudella paikalla olo on häkeltynyt ihmisten ystävällisistä hymyistä. Olemuksesta. Kysymyksistä.

Mutta en uskalla antaa itsestäni yhtään mitään. Itken sitä, että minulla ei ole mitään sanottavaa. Ei mitään. Ei edes ilmoista.

Suru.

Suru siitä, että osa lähiomaisista, puolison tai omat, etääntyvät. 

Eivät kysy. 

Tarkkailevat.

Eivät osaa kysyä. 

Olettavat.

Eikä me osata olla muuta kuin mitä olemme:

Syvästi raadeltuja. Kipuisia. Petettyjä. Pettyneitä. Väsyneitä.

Suru kulkee omia polkuja. Ottaa aikaa.

Tuntuu pahalta, kun kuulee jonkun läheltä sanovan, anna olla.

Puolisoni yritti vielä saada keskustelua aikaiseksi.  Tuntuisi hyvältä voida elää uudella paikkakunnalla mennyt kärsimys läpikäytynä, selvitettynä. Haluaisi pystyä luottamaan ihmisten lupauksiin, että heidänkin tahto on asioiden selviäminen. Haluaisi uskoa hyvää vastuunkantajista.

Srk:lta oltiin valmiita tulemaan, mikäli paikallinen ry:n johtokunta kutsuisi heidät.

Se pj, joka kädennostoäänestyksen järjesti, ei vastaa puheluihin. Ei viesteihin. Ei mihinkään. Yhden vastauskirjeen hän kirjoittaa, jossa hän tuon paikallisen ry:n johtokunnan kanssa yksimielisesti kertoo, että ko paikkakunnalla ei ole koskaan ollut kielletty käymästä seurakunnan kerhoissa eikä kuoroissa, asioista on kyllä keskusteltu, mutta rakentavassa hengessä.

Olin pöyristynyt. Yhdellä lausella kehtasi mitätöidä meidän vuosien kärsimyksen. Minä syvästi ihmettelen,  miten edellinen pitkäaikainen pj pystyi yhtymään tuohon valheeseen?

Kaksi vuotta on kulunut tuosta halveksittavasta kädennostoäänestyksestä.
Yhtäkään keskustelua ei ole järjestynyt tähän päivään mennessä.

Että semmonen valtakunta.

"Lähde vain, kyllä sinä pystyt!" Läheiset kehoittavat. "Siellä on ihanaa musiikkia, hyvää ruokaa ja iltahartaus. Ollaan kynttilänvalossa, ei tarvi pelätä ihmisten katseita."
Lähden mukaan. Ensimmäisen kerran uuden paikkakunnan ry:lle.

Ohjelma alkaa. Ihan ensimmäinen musiikkiesitys on laulu, josta minua on hoidettu edellisellä paikkakunnalla. Vapisen, hikoan, tuntuu että tukehdun, en saa henkeä. Itkettää. Itken. Melkein parun. Vieressäni istuu veljeni vaimo, tajuaa tilani ja alkaa rauhoitella.

En uskalla ajatella,  mitä olisi tapahtunut, jos tämä viisas lähimmäinen ei olisi ollut siinä.

En uskalla mennä rauhanyhdistykselle seuroihin. En uskalla ottaa riskiä, että romahdan. En kestä, jos saarnataan itseä ja seurakuntaa korostaen, Vapahtajan jäädessä taka-alalle. Sitä jouduin kuuntelemaan paljon edellisellä paikkakunnalla.  Minä, minä, minä saarnoja.

Tuntuu hirveältä, jos uskoni mitataan seurakäynneillä.

Tuntuu hirveältä, kun useat kehoittavat menemään seuroihin. Pelkoni on todellinen.

Onneksi on netti, jonka kautta pystyn kuunnella. Saan voimaantua kotona.

Alkusyksystä saamme vauvan. Lahjoista suurimman. Pienen vastasyntyneen,  joka koko olemuksellaan tuo hyvää mieltä jokaiselle meille.

Minulle hän on hengenpelastaja. Hoivaamme toisiamme.

Kesä kääntyy syksyksi. Lapsilla alkaa koulu. Uusi koulu, uudet kaverit, uudet opettajat. Kaikki uutta. Kaikkia jännittää. Saako ystäviä, otetaanko mukaan.

Erilaisia kuvioita tulee eteen. Joka kerta kerron aikuisille taustamme, syyn miksi olemme joutuneet muuttamaan. Joka kerta saimme ymmärrystä, lapsen reagointi on tajuttu. Avoimuus on ollut elintärkeää. On ollut kyse lastemme voinnista, ei mistään muusta. Jos syy pahoinvointiin on vl-liikkeessä koettu väkivalta,  mikään eikä kukaan estä minua kertomasta sitä. Sen kertominen ei ole väärin. Se ei ole Jumalan valtakunnan roskittamista.

Turvaverkko. Sitä se oli. Se tiivistyi sen kesän aikana. Läheiset. Toivat iloa pieneen kotiimme. Nostivat näkemään taas värejä.
Kuinka hyvältä tuntuikaan nauraa. Ja kuinka pienestä oma luottamus horjui.

Jouduin käymään läpi hirvittävän häpeän kokemuksen yhteisön hylkiönä. Se piirsi rajani. Ja se vei luottamukseni ihmisiin. Se myös avasi näkemään tuossa yhteisössä oppimani hengellinen ylimielisyyteni. Vain me.

Niin. Voi minua.

Kun Jumala ne rajat piirtää.

Kaikki kokemukset vyöryvät läpi. Huudan äänetöntä huutoa. Ja ääneenkin. 

Voimat menee hengittämiseen. On lupa surra. Enään ei tarvitse pinnistellä tekijöiden katseen alla. 

Kesä kuluu. Lämmin kesä. Puolisoni sai niin paljon toivoa keväisestä piispan luona käynnistä, että hän jaksaa olla isä. Jaksaa iloita, tehdä retkiä, käyttää uimassa. Jaksaa olla läsnä. Jaksaa tehdä töitä. 

Minun onnekseni neuvolan terveydenhoitaja näkee ja kuulee vointini. Pääsen purkamaan väkivaltakokemuksia ammattilaiselle. 

Hidas toipuminen alkaa. 

Sitten.
Sitten loppuu voimat.
Vajoan kaivoon.
Syvälle.
Pimeään.

Nukun.
Nukun.
Herään. Oksennan.
Itken.

Oksennan.

Kesän alussa yksi lapsistamme käy rippikoulun. Konfirmaatiojuhlassa kanttorin johtama isosten kuorolaulu aukaisee padot. Itken niin että en meinaa saada lopetettua. Itken siitä ilosta, että lapsemme on saanut olla Hyvän Paimenen hoidossa.

Älä rakas. Älä enään pyydä heitä keskusteluun, he pitävät sinua pilkkanaan, sanon puolisolleni hänen yrittäessä saada srk:n väkeä apuun.

Otan yhteyttä piispaan. Sieltä reagoidaan heti. Kutsuvat luokseen. Kerromme kipumme ja kohtelun.

Tuo mitä olette joutuneet kokemaan,  on järkyttävää sielunvihollisen työtä, sanoi piispa, ja jatkaa puolisolleni; olet kulkenut vaikean polun, mutta olet ollut Jumalan asialla.

Hän ymmärsi. Miten hyvältä se tuntuikaan!

Askel on kevyt kun lähdemme sieltä.

Banaanilaatikoita. Paljon Banaanilaatikoita. Niitä kannan kotiin. Koko kevään. Ja lajittelen. Mukaan. Kiertoon. Roskiin. Tavara kerrallaan.
Kaapeista löytyy raksavaatetta, metsävaatetta, marjastusvaatetta, mökkivaatetta, pihapukuja, kotivaatetta. Mitä ryönää sitä onkaan säilönyt.

Rakkaat saattajat käyvät. Istahtavat. Suremme yhdessä.

En uskalla ajatella tulevaisuutta. Omia voimia. Puolison voimia. Lasten oloa.

Lähelle velipoikia. Lähelle ihmisiä,  jotka jo edellisenä kesänä saattoivat ja toivat elämäniloa.
Sinne.

Oma koti myyntiin.

Etelän hintataso on aika hirveä kahden köyhän opiskeluvuoden päälle. Toinen opiskeluvuosi meni opintojen suhteen pipariksi, niin hirveää oli se väkivalta.

Mutta luotamme asioiden järjestyvän. Kunnan sivulle laitan asuntohakemuksen. Alkuun ei ole tiedossa edes töitä puolisolle. Lisää lapsi. Lisää lapsi. Lisää lapsi. Lisään niin monta kertaa kuin on lastakin. Lopuksi vielä rasti kohtaan raskaana. Hiki. Löytyyköhän meidän perheelle kotia?

Kahden viikon päästä soitan ja kysyn. Ohitamme viisisataa hakemusta. Saamme pienen kodin. Kolmion. Paikan missä levähtää.
Jumala. On.

On lähdettävä. On lähdettävä ettei koko perhe traumatisoidu. Niin kehoittavat kaikki, jotka ymmärtävät.

Alkaa pakkaaminen. Uuden paikan etsiminen.

Rauhanyhdistykselle en enään mene. Paikka aiheuttaa suoranaista kuvotusta.

Tuosta ei suostuta keskustelemaan. Helmikuussa valittu pj pitää päänsä. Siellä ei tarvita ketään ulkopuolisia, siionissa vallitsee hyvä henki ja rakkaus, hän vakuuttaa.

Puolisoni yrittää saada apua kattojärjestöltä. Siellä kuunnellaan, mutta mitään ei tehdä. Tai tekevät he jotain; kysyvät kiusaajilta, jaksatteko kokoustaa. Ei, ei jakseta. Tekevät he toisenkin liikun; puolisoani ei pyydetä enään rippikouluun opettamaan. Eikä pyydetä enään kirjoituksiakaan.

Merkitty mies. Riittää kun srk:n johtokuntaan kuuluva kertoo weljille, ettei puolisoni ole Siionin rakkaudessa.

Tiistaina puolisoni ajaa ry:n pjn pihaan. Haluaa keskustella kasvotusten, koska pj ei ole vastannu puhelimeen eikä viesteihin.

Koputtaa varovasti oveen. Sisällä, eteisessä, pj tulee vauhkona vastaan ja uhkaa poliisilla, jos puolisoni ei poistu. Käynti on hänen kotirauhan rikkomista.
Puolisoni ehtii kysyä, luuleeko hän noiden toimien kestävän päivänvaloa? Pj vastaa pyhän Hengen johtavan hänen toimiaan.

Maanantaina saamme enkeleitä vierellemme.  Enkeleitä, jotka nostaa ja kantaa. On vierellä.

Ihan sama mitä teette. Vastaa puolisoni. En jaksa enään tätä peliä.

Niin. Niin siellä järjestetään helmikuun 23. päivä, tavallisissa sunnuntai-illan seuroissa kädennostoäänestys, josta pj ei etukäteen kertonut meille eikä seurakunnalle. Ohjeistusta hän oli saanut pappismieheltä. Siitä tiesi neljä ihmistä, joista kolme on lastemme kummeja.

Pj syyllisti puolisoni hämmentäjäksi. Kyseenalaisti hänen omantunnon taloudenhoidon kun oli mennyt alustamaan. Loppuun tekonöyrät kehoitukset suhtautua meihin rakkaasti.

Meidän lapsia oli kuulemassa ja näkemässä tuon. Me itse olimme ystävän lapsen hautajaisreissulla.

Tieto äänestyksen tuloksesta tuli seuraavana päivänä tekstiviestillä. Et ole enään puhuja. Asiaan voidaan palata mikäli rakkaus palautuu.

Tammikuussa tulee soitto naapuripaikkakunnalta alustuksen pitoon. Puolisoni pyytää saada harkita. Siellä jaksetaan odottaa. 

Hän soittaa usealle ihmiselle kysyen mitä tehdä. Voimia on palvella. Kaikki rohkaisevat menemään, onhan hän puhuja, teologian opiskelija ja alustuksia voi pitää kuka vain. 

Helmikuun alussa hän käy siellä. Mukana on pari lasta. Isän voimaantuminen on lapsillekin iso asia.

Mutta. Tämäkään ei käy. Ei totisesti. Heti seuraavalla viikolla ry:n pj soittaa nuhdepuhelun puolisolleni. Olet ollut tottelematon, kotisiionin pitäisi lähettää puhujat ja sinä toimit omin päin. Hän aikoo nyt ehdottaa seurakunnalle että puolisoni vapautettaisiin kokonaan puhujan tehtävistä. 

Tyrmistyttävää. Mikään ei heille riitä. He ovat päättäneet tuhota. 

Marraskuun kokouksessa puolisoni kertoi jo jaksavansa palvella. Silloin tuo silloinen varapj kertoi ettei puolisoni ole enään puhuja. Noin vain. Olivat tehneet poiston. Niin kuin kaupanhyllyltä kelpaamattoman tuotteen poisto. Mitä tuota turhia keskustelemaan. Ulkopuoliset auttajatkin olivat vain hankaloittaneet asioita.  Eivät saaneet rauhassa hakata. Tölviä. Nöyryyttää. Halveksia. Pilkata.

Kylmiä. Jääkylmiä. Tunteettomia.

Seuraavalla viikolla sihteeri palautti nimen listaan.
Kenelläkään ei tuolloinkaan ollut tarvetta korjata tekojaan.

Mitä kertoisin tuosta viimeisestä vuodesta tuolla paikkakunnalla. Kerronko sen, miten suurta lämpöä koimme niiden ihmisten kanssa, jotka ymmärsivät. Se kourallinen ihmisiä on käsittämättömän suurta. Jokainen pystyi purkaa kuormaansa toisen alistamatta. Jokaisen olo helpottui kertoessa.

Yhdessä koimme, Jumala on läsnä. 

Vai kerronko sen, miten marraskuussa oli vielä kokous, jossa taas jälleen ne, jotka hallita tahtoivat, kiistivät kaiken. Valehtelivat. Venkoilivat. Ja sen päälle pyysivät anteeksi. 

Kerronko sen, että silmäni aukeni lopullisesti tuolle kaikelle seurakuntapäivien jälkeen ja erosin tuosta väkivaltaisesta yhdistyksestä. Josta eroilmoituksesta pj luuli minun kieltäneen uskon.

Minun turvani, usko. Ei se ole yhtä kuin ry:n jäsenyys.

Vai sen, miten lapsemmekin saivat osansa, samoin kuin me. Jätettiin ulkopuolelle. Jätettiin tervehtimättä. Tuijotettiin vihaisesti. Niin rumasti, että näimme ettemme olleet tervetulleita ry:lle tai joihinkin koteihin.

Oma kertomuksensa on helmikuinen kädennostoäänestys, minkä juuri vuosikokouksen jälkeisessä kokouksessa valittu ry:n pj järjesti puolisolleni. Sama ihminen,  joka jo edellisenä kesänä varapjn ominaisuudessa poistatti nimen puhujalistoilta. Yhden lapsemme kummi.

Tiedätkö, miltä tuntuu yrittää saada ihmiset ymmärtämään, että ei ole kyse meidän anteeksiantamattomuudesta. Tuo anteeksiantamattomuus on todella järeä lyöntiase. Joka ikisessä käänteessä,  joka ainoassa kokouksessa pyysimme anteeksi loukkaantumisia, kiivastumista, pahaa mieltä. Ja annoimme anteeksi, vaikka tekijä(t) kiisti tehneensä mitään. Joka kerta yritimme aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä.

Oli se vain merkillistä evankeliumia. Kun se ei korjannut, vaan laittoi tekijät keksimään uusia syytöksiä ja valheita.

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." 1Joh. 1:9

Menimme mukaan rauhanyhdistyksen toimintaan, niin kuin aina olimme tehneet. Kesän voimaantuminen ja asioista etääntyminen oli hoitaneet haavoja. Oli hyvä olla.

Mutta. Ei siellä oltu unohdettu. Samat pirulliset juorut kiersi saaden ihmiset suhtaumaan meihin epäluuloisesti. Puolisoani ei jätetty rauhaan.

Koti. Oma koti ja pihapiiri. Remontoimme ja laajensimme vanhaa rintamamiestaloa. Ostimme sen silloin heti kun muutimme. Teimme siitä meille hyvän ja sopivan. Haaveilimme monenlaisista yrityskuvioista myöhemmin tehtyyn piharakennukseen.

Jokaisesta ikkunasta avautui kaunis kumpuileva luonto. Alapellolle tuli joka kevät muuttolinnut. Kuovi aloitti kesän.

Pihassa oli ihania isoja puita, joiden oksilla lapset kiipeilivät ja kiikkuivat. Puutarhassa marjapensaita ja omenapuita. Pihasauna.

Rakastimme sitä paikkaa. Todella. Oli ihana palata kotiin.

Olemme loppukesän etelässä. Majoitumme asuntovaunussa ja teltoissa. On hyvä olla. Miten ihanaa on kokea ympärillä ystävällisyyttä ja lempeyttä. Iloa. Hymyä. Naurua. Lepoa. Rauhaa. Rakkautta. Yhdessä oloa.

Kesä voimaannuttaa niin, että on kiitollinen mieli palata kotiin. Kukaan ei meitä sieltä voi ajaa pois, ajattelemme.

Toisin kävi.

Kesän alussa puolisoni on viikon srk:n järjestämällä rippileirillä teologian opiskelijan roolissa opettajana. Viikko on kuin keidas. On eheyttävää kokea jumalanlasten välistä rakkautta. Ei tarvitse pelätä.

Ajojahti. Sitä se oli. Puolisoni pyytää kevätjuhlassa levähdystaukoa puhujan tehtävistä. Hän saa sen. Silloinen pj sanoo, että annetaan levähtää, tämä ei ole kuitenkaan lopullinen vapautus tuosta tehtävästä. Seurakunta hyväksyy tämän.

Johtokunta kokoontuu kesällä. Varapj ottaa siellä puheeksi puolisoni puhujatehtävän. He poistavat häneltä puhujan tehtävät kokonaan, ilmoittaen poiston srk:lle. He eivät kerro poistosta puolisolleni, eikä seurakunnalle. Saamme kuulla tämän vahingossa, vasta marraskuussa.

Me lähdemme kesäksi pois. Haluamme toipua. Koko perhe. 

Ei ole oikein laulaa hallelujaa Herralle jumalattomien rinnalla.  Minulle sanotaan yhdessä yleisessä kokouksessa.

Ajatteleppa, jos kuolema yöllä korjaa,  olisi tärkeää että sielu kelpaisi Jumalalle. Sanoo toinen samaisen kokouksen jälkeen,  kun en ymmärrä tehdä julkiparannusta laulettuani kirkkokuorossa.

On se outoa, että tästä asiasta on vapaus muualla,  mutta orjuus täällä, sanon. Kotisiioni. Se tietää. Pitäisi ymmärtää tyytyä siihen. Siinä on Jumalan tahto.

Kotisiioni. Järjetön vääränvallankäytönväline. Pahimmillaan.

Rinki. Kovien miesten rinki pui kahviossa, kuinka puolisoni saarnoissa ei ole pyhää henkeä. Keskenään. Varmana asiasta. Vaivaantuvat puolisoni seisahtaessa rinkiin. Ei sanaakaan hälle.

Koetan rohkaista, että saarnaa edelleen Raamattua Raamatulla lainaten.

Varas.

Naisten keskuudessa suosittu.

Kerää listaa.

Laumankerääjä.

Hyökkääjä.

Uhkaava.

Hämmentäjä.

Eriseurainen.

Mielisairas.

Anteeksiantamaton.

Kankea.

Kuin sieniä sateella niitä syntyi. Syytöksiä. Perättömiä puheita. Valheita. Puolisostani.

Ne levisi nopeasti. Tehokkaasti. Vaivattomasti. Joka suuntaan.

Ihmiset alkoivat olla huolestuneita meidän uskonelämästä. Helpottiko se meitä? Että kaiken kokemamme väkivallan jälkeen ihmiset eivät halunneet kuulla raskaita kokemuksiamme, mutta kuulivat perättömyyksiä ja niiden perusteella huolestuivat meidän uskostamme.

Piinaavaa. 

Emme silti olleet yksin. Vierellä oli enkeleitä. Pelkääviä enkeleitä. Ihmisiä, joiden silmät aukenivat näkemään sen peitellyn pahuuden. Tätäkö tämä on ollut. Vuosikymmenet?

Kevään aikana keskusteltiin paljon. Jumalan suuruus näkyi niissä ihmisissä, jotka ymmärsivät menneen harhaan. Elävä evankeliumi korjasi ja hoivasi. Aina silloin tuntui siltä, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Teki mieli kertoa ilosta kaikkialle. Riemu näkyi joka solulla, kaikkien kasvoilta.

Mutta he, jotka tahtoivat kiusata, naamioivat tekonsa rakkaudeksi tehden silti kaikkensa etteivät asiat koskaan selviä. Heidän tarkoituksensa oli hajoittaa. Ja he onnistuivat siinä. Pirullisen hyvin.

Monta yötä, monta päivää, öitä, päiviä, olen miettinyt, miten useat ystävätkin uskoivat noita kiusaajia. Miten siinä pystyi käymään niin.

Arki rytmittyy mukavasti. Puolison opiskelu on yhteinen ponnistus. Otan vastuun kotipuolesta, hän opintopisteiden keruusta. Niitä alkaa kertyä hyvää tahtia. Onni ja ilo loistaa kasvoilta. Hymy ulottuu silmiin asti. Hyvä mieli lisää hyvää mieltä. Toisen onnistuessa toisenkin taakka kevenee. On tunne, että tästä selvitään yhdessä, koko perhe.

Joillekin tämä ei kelpaa.
Tämäkään. Uskomista ei opiskella, se sanoo. Kenen valtuuksilla aloitit opiskelun, kysytään.

Sen ensimmäisen opiskeluvuoden kevät on yksi piinaavimmista.

Sinä keväänä puolisoni pyrki teologiseen tiedekuntaan. Moni lähimmäinen oli häntä kannustanut.

Tieto pääsystä tulee suviseuraviikolla.

Taivas koskettaa maata. Useat iloitsevat kanssamme. Toivottavat siunausta opiskeluajalle.

Jumalan huolenpito tuntuu väkevästi.

Siellä järjestetään puhujien ja puolisoiden virkistysilta. Ensimmäinen laatuaan. Menemme. Koolla on kuusi pariskuntaa. Illan vetäjä pitää PowerPoint esityksen perhe- ja diakoniatyöstä. Sitten. Se alkaa.
Taas. Ilman ennakkovaroituksia. Tai, no, olihan minut jo höykkyytetty siellä aviopuolisoillassa. Nyt piti asia viimeistellä.

"Oletko jäänyt kantamaan kaunaa siitä kuorokeskustelusta? " minulta kysytään.
Kuinka niin?
"Et tervehdi seuroissa."
Olen siis aistinut aivan oikein sen vaanimisen, ajattelen.
Olen. Sanon ääneen. Ja jatkan:
Vertasit minua kuivettuneeseen oksaan.
"Kyllä"
Ja mädäntyneeksi kalaksi.
"Kyllä"
Ja laitoit meidät sinne vesitornin reunalle roikkumaan.
"En teitä, kun sinut vain"
Kyllä laitoit molemmat meidät, kohdistit puheesi meille molemmille.
"No joo."
Tuo kaikki, on henkistä ja hengellistä väkivaltaa.
"Höpö ole, se on rakkautta, ettet vie mukanasi heikompia. Ja vasta aikojen päästä te tiedätte senkin, mitä kerhot ovat aiheuttaneet teidän lapsille."

Virkistysilta. Usean tunnin piinapenkki.

Kadotan kyvyn laulaa. Koko kevääksi.

On vaikeaa käydä seuroissa, kun joku vaanii ja piinaa. Seuraa katseellaan yrittäen alistaa.

Alan tajuta, miksi jotku ihmiset ovat niin pelokkaita ja säikyn näköisiä. Ehkä heitäkin on ahdistettu ja orjuutettu? Julkisesti nöyryytetty. Ajettu nurkkaan.

Saan pyynnön seurakunnan kanttorilta tulla sopraanovahvistukseksi adventtivesperiin.  Lupaudun. Iloitsen. Olen onnellinen.  Laulaminen on iso osa minua.

Kerron tästä aviopuolisoillassa,  koska en jaksa enää mitään takanapäin puhumisia. Varkausjuttu on vienyt voimia paljon. 

"Jumala on antanut luvan jo täällä ajassa katkoa kuivettuneet oksat pois. Lisäksi Hän vetää viimeisenä päivänä verkot ja siinä on myös mätiä kaloja." yksi julistaa.

"Älä mene, se on vaarallinen tie." sanoo toinen.  

"Olet kuin roikkuisit vesitornin reunalla. Jos minulla olisi paimensauva, vetäisin sillä koukulla sinne keskelle" jatkaa yksi julistustaan. 

Ei auta, vaikka perustelen jälleen kerran, että sisältö ratkaisee ja että tiedän monien laulavan kirkkokuoroissa. Olen itsekin lapsuudessani laulanut seurakunnan kuorossa. Lisäksi sanon ymmärrykseni olevan, että jokaiselle on Luoja antanut lahjat, jotka on tarkoitettu jaettavaksi. Ei meitä ole tarkoitettu elämään suljettujen ovien takana. 

Miten lapsellisesti sitä on luottanut asioiden selviävän! Luottanut ihmisiin. Luottanut, että kun kerran samaan laumaan kuulutaan, niin kyllä asiat aina saadaan selvitettyä.  

Mutta jos mustasta tehdään valkoista ja valkoisesta mustaa, on turha toivoa. Asiat vain mutkistuvat. Ne jotka rikkoo,  tekevät heti puolet. Sinun puolesi. Sinun kantasi. Luuletko että yksi mies olisi oikeassa ja kaikki muut väärässä. 

Alan tajuta, mitä on evankeliumin väärinkäyttö: kukaan ei ole koskaan tehnyt mitään väärin. Vain siksi sovitaan, jotta kiusattu hiljenee. Evankeliumista tehdään synnin peitto.

Mutta. Mikään ei muutu. Uusia perättömyyksiä tulee vastaan,  ennen kuin entisiä on tukahdutettu. Meno on entistä härskimpää.

Kun valheet tulevat riittävän vaikutusvaltaiselta, riittävän vakuuttavasti, ne niellään totuutena.


Silloin, kun ihminen oikeasti katuu tekojaan, hän haluaa korjata jälkensä.

Oma perhe. Puoliso. Lapset.

Lapset. Niin kallisarvoista, että kipu viiltää, kun tajuaa heidän lapsuuden lyhentyneen näiden vaiheiden aikana.

Kun äidin ja isän vointi on ollut kuin keinulaudalla olisi. Ylös. Alas. Ylös. Alas. Vuoronperään. Ylös. Alas. Ylös. Alas.

Vastasyntynyt. Pieni suuruus. 

Luojalta.

Lahja.

Lahjat.

Kiitos niistä.

Minä se en ole. Sanoo puolisoni seurakunnalle. En ole varastanut yhtään mitään. 

Mutta ei se riitä. Epäilyksenvarjo ei poistu. Se pysyy vuosia. 

Joka on otettu hampaisiin,  sille voidaan tehdä mitä vain. Keinoja kaihtamatta.  

Kuka tiesi sakastissa olevista valvontakameroista?
Mitä ihmettä! Miksi sellaiset? Siellä?

Haluavat saada varkaan kiinni.
Omin luvin laittoivat kamerat. Kysymättä poliisilta lupaa. Ilman kylttiä: tätä tilaa valvotaan. Sakastiin, jossa puolisoni kävi välillä valmistelemassa saarnoja. Jotta pystyy keskittymään. Pikkulapsiperheen metelistä.

Pääepäilty. Niin. Se puolisostani tuli.

Isä. En jaksa.

Ei, älä kerro, en halua kuulla mitään, haluan pysyä uskomassa. 

Silti kuuntelee. Juoruja. Pahoja puheita. 

Niitä uskoen?

Mennään yhdessä, tajuaa puolisoni ehdottaa. Niin tietysti, minä en vain osaa pukea sanoiksi, niin häkellyttävää kaikki on. Kerhotäti soittaa vielä ystävän tuekseen, tulevat meidän kautta, menemme yhdessä seuroihin. 

Siinä hetkessä, ennen seuroihin lähtemistä, tuo kerhotädin ystäväkin haluaa uskoa omakohtaisesti. Jumala oli tehnyt valmista työtä. Riitti sanat, haluatko sinäkin uskoa, jotka puolisoni ymmärsi kysyä. 

On niin hyvä olla, että itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. 

Vaikea tehtävä.
Kulkea rinnalla. Kun haavoitettu voi olla niin rikki, että torjuu.

Uusien haavojen pelossa.

Kerhoasia hiertää. Se hiertää niitä, jotka ovat tottuneet sanelemaan toisille, miten pitää elää. 

Aiheesta järjestetään seurakuntapäivät. Alustajana on silloinen srk:n pj. Keskustelu on hyvää ja avointa. Mutta tilaisuudesta jää pois se pariskunta, jota asia on erityisesti hiertänyt. Eivätkä he iloitse meidän mukana siitä, miten ilmapiiri vapautuu. Se vapautuu niin, että yhä useampi ry:n piiriin kuuluva perhe alkaa käyttää lapsiaan seurakunnan kerhossa.  

Tuossa tilaisuudessa puolisoni asetettiin sananpalvelijan tehtävään. Voi kun olisimme tienneet, mihin kärsimykseen tuo kaikki vielä vei. 

Se tuli odottamatta.  Ilman ennakkovaroituksia. Virallisen kokousosuuden jälkeen. Ettei jää mustaa valkoiselle.
Ei sitä ennen oltu keskustelu kahdenkesken. Eikä muutaman muun kanssa. Ei, vaikka Sana niin neuvoo.

Kuulin,  kuinka käärme luikertelee uskovaisiin koteihin seurakunnan kerhon kautta. Kuinka vastuullinen vanhempi voi antaa lapsille kahdenlaisesta vellikupista. Ja paljon muuta.

Puolustauduin. Perustelin.  Joku ymmärsi.

Sen vaimo jatkoi. Kuinka neuvoa on kysytty ihan pääkallopaikalta tähän huoleen. Tulisi olla kuuliainen.  Että miten uskaltaa noin toimia!

Se tehosi. Kaikki vaikeni.

Kotimatkalla vielä sain kuulla, kuinka vaikeaa se on joskus nöyrtyä Jumalan tahtoon, mutta ajan kanssa kaiken ymmärtää omaksi parhaaksi.

Sanoin, että entäpä jos sinä oletkin väärässä?

Kuulin, että johtomiehillä on parempi ymmärrys.

Mikä ymmärrys jäi? Kysyy se. 

Olisihan minun pitänyt ymmärtää tämän olevan hänen valtakuntansa. 

Että sisältö ratkaisee, vastaan. Vastaus ei kelpaa. Koko olemus huokuu kylmyyttä. 

Vien silti lapsia seurakunnan kerhoon. Vaikka sille ei kelpaa. 

Se ei jäänyt viimeiseksi keskusteluksi tuosta aiheesta. Siihen palattiin lukemattomia kertoja, eri tilanteissa. 

Kolmentoista vuoden ajan. 

Pelko.

Pelko haisee pilaten puseroita.

Jää kiinni. 

Ei lähde vaikka kuinka pesee.

Kuinka kipeää. Kuinka kipeää se käy, kun niin harva ymmärtää. Sitä tuskaa, sitä väkivaltaa, mitä olemme joutuneet kokemaan, koko perhe.

Vaikeaa se onkin. Se ymmärtäminen. Kun se yhteisö, joka pahan aiheutti, pitäisi olla se turvapaikka. Täynnä armoa. Täynnä rakkautta. Täynnä lohdutusta. Täynnä lempeyttä. Ystävyyttä ja hyvyyttä.

Se onkin helvetti. Piinaa. Rääkkää. Loukkaa. Satuttaa. Halveksii. Nöyryyttää. Vaanii. Juonii. Manipuloi. Syyttää. Satuttaa. Syyllistää.

Ajaa kodista pois.