Kädet kiertyvät ympärilleni; "Äiti, ihana kun sä olet jo tavallinen!" yksi tyttömme huokaisee.
Niin, onneksi.
Halaamme pitkään. Ja olemme varmasti yhtä onnellisia.
Sisälläni tunnen tuskaa niistä kaikista kuukausista, jolloin olen vain nukkunut pois kipua. Se lasten hätä ja pelko, selviääkö äiti. Jaksaako isä.
Kuka voi tietää, millaisen trauman lapsemme saivat?
"Kuka voi tietää, millaisen trauman lapsemme saivat?"
VastaaPoistaMinäkin olen monesti kysynyt samaa itseltäni: mitä nämä hoitokokoustapahtumat seurauksineen - omien tai toisten - ovat lapsille ja nuorille merkinneet?
Vanhimmat lapsemme joutuivat olemaan mukana jo 70-luvun massahoitokokouksen pitkään jatkuneessaa ahdistavassa ilmapiirissä. He ihmettelivät, miksi sellainen kesti niin kauan.
Mitkä jäljet jäivät nuorten ryhmien hoitokokouksista, jotka ovat olleet pikemminkin "pakkoparannusten" teettämistä, jotta tilanteesta on päästy ylipäänsä huoneen ulkopuolelle.
Entäs jopa varhaisnuorten joutuessa tekemään henkiopeista parannusta!
Totuus on, että hoitokokouskäytänteellä on rumat jäljet ja lukemattomilla uskovaisilla niistä aiheutuneet kokemukset ovat muistilukkojen takana. He suorastaan jähmettyvät, jos niitä yrittää nostaa puheeksi. Meitä kiellettiin aikanaan puhumasta niistä. Siunauksellisuus-mantra vaati jatkamaan vaikenemista.