Opettelin loppuaikoina siellä entisellä paikkakunnalla etenemään niin, etten näe kenenkään vastaantulevan katseita. Oli pakko. Että pysyin kasassa.

Uudella paikalla olo on häkeltynyt ihmisten ystävällisistä hymyistä. Olemuksesta. Kysymyksistä.

Mutta en uskalla antaa itsestäni yhtään mitään. Itken sitä, että minulla ei ole mitään sanottavaa. Ei mitään. Ei edes ilmoista.