Lyötynä ei löydä sanoja. Koodia normaaliin. On vain se ahdistus.
Se adistus.
Haluaisi kyetä juttelemaan.
Kevyttä. Kepeää.
Vaikka villalagan väreistä.
Mutta on vain levikkeellä. Ryömintäkaistalla.
Levikkeelle. Ryömintäkaistalle.
Ryömintäkaistalla.
Ahdistuksen jälkeen minulle tuli suru. Suuri suru. Ja nyt vuorottelevat suru, viha ja katkeruus. Itku ja luopuminen. Luopuminen kaikesta. Ihmissuhteista, "normaaliudesta", uskosta hyvään. Enää ei voi palata uskomaan sellaiseen ihmisten "hyvään tahtoon" "lähimmäisyyteen" mitä ei todellisuudessa ole. Ainoa turva on Jumalassa. Ei yhdessäkään ihmisessä, ei yhdessäkään yhteisössä.
VastaaPoistaPtm, kiitos, kun olet jaksanut lukea kirjoituksiani. Luotetaan Jumalasta hyvää, annetaan aikaa itsellemme toipua. Päivä vain ja hetki kerrallansa.
VastaaPoista