Epäilyksenvarjojen heittely toisten päälle onnistuu joiltakin ihmisiltä häkellyttävän hyvin.
Voi kanssapuheissa, tai seurapuheessa, ikään kuin ohimennen vihjasta jotain. Jättää kuulijoiden mieleen pienen jutun itämään.
Kun me muutimme tuolle paikkakunnalle, juoksimme paljon. Treenasimme maratonille. Molemmat. Juoksu on ollut meille molemmille rakas harrastus. Helppo. Vapauttava. Antava. Hyvää mieltä tuova.
Teimme lyhyitä ja pitkiä lenkkejä. Lähinnä vuoronperään. Juoksemaan pääsi suoraan kotiovelta. Se oli siksikin vaivatonta.
Niin sitten juoksimme, sen maratonin. Onnistuimme. Molemmat.
Siltä paikkakunnalta oli muitakin juoksemassa. Paikallislehti ilmoitti meidänkin nimet tulosluettelossa. Tietysti.

Kyllä. Vihjaillen sain sitten kuulla tuosta. Ison porukan keskellä. Niin, että tajusin, vaikkei kukaan muu tajuaisi muuta kuin jäädä kummastelemaan.
Kun sitten näitä kummastuksen aiheita tulee useampia sitä alkaa näyttään toisten silmissä epäilyttävältä. Lopulta tulee tuomio.

Jumalanvaltakuntalaiva kääntyy hitaasti.
Mitä tuo tarkoittaa?
Ja mistä se on lähtöisin?
Ei kait sentään Raamatusta?
Onko tuo seitkytluvun hokema, mikä elää ja voi hyvin vielä tänäänkin?
Eihän Jumalan valtakunta käänny minnekään. Eikö sen suunta ole selkeä; Kohti taivasta.

Jumalan aika.
Milloin se on?
Onko tuohon lauseeseen helppo ripustautua vastuutaan pakoillessa?
Liian helppo.
Eikö Jumala toimi meidän ihmisten kautta?
Meidän ihmisten kautta.
Jumalan alas laskema Pyhä Henki näkyy ihmisten välillä Jumalallisena rakkautena. Se laittaa toimimaan lähimmäisen hyväksi.
Ja parhaaksi.
Se ei laita tuhoamaan toisten elämää.
Eikä olemaan välinpitämätön.
Ei kuuro. Eikä sokea.

Olisi hirveää, jos näissä vaiheissa oma äiti tai isä olisi kääntänyt selän.
Niin.
Vaikka sitä on jo keski-ikäinen, vanhemmat ovat aina vanhempia.
Loppuun asti.
Olen kiitollinen, etteivät he ole sanoneet kertaakaan "Älä kerro, en halua kuulla."

Lapsia. Jonkun lapsia me ollaan kaikki. Kivuliasta on se, että kuinka paljon meidän lapset ovat kantaneet sisällään omia murheitaan uskaltamatta jakaa niitä meille vanhemmille siinä pelossa ettei vanhempi kestä enempää.
Tuo asia ahdistaa minua.
Koska.
Vanhempien tehtävä on kuulla lasta. Kantaa lasta.
Ei tarvi olla mielipiteitä. Tai ratkaisuja. Mutta vanhemman kuuluu olla tarvittaessa vieressä.

"Luuletko, että kaikki muut olisivat väärässä, ja vain sinä oikeassa?"
Yksi äärimmäisen tehokas uhrin hiljentämislause.
Tuota lausetta kuulee niin läheltä kuin johtopaikoilta.

"Sehän on ihan sama mitä puhuja puhuu, riittää että hän saarnaa synnit anteeksi."
Näin siellä. Yksi niistä.

Olin vuosia kansanopistoyhdistyksen jäsen. Tiedän sen hyvän, mitä opistoissa tehdään. Se on arvokasta.

Mutta en voi käsittää, miksi väkivaltasaarnaajia kutsutaan palvelutehtäviin.
Kukaan ei reagoi, vaikka uhrit kertoisivat mitä. Riittää, kun tekijä kiistää. Heidän valheensa on totuus.

Jätin jäsenyyden.

Hengellisen ja henkisen väkivallan uhri ei voi näyttää lähimmäiselle haavojaan.
Ne haavat ovat syvällä sisimmässä.
Sydämessä.
Sielussa.

Väkivaltaiset ihmiset muuntelevat totuuden aina itsellensä edulliseen suuntaan.
Helpoiten se käy syyllistämällä uhri tekijän teoista.

Minun ääneni on Jumalan ääni. Minun saarnani Jumalan sanaa. Kuulkaa Minua. Älkää muilta menkö kyselemään. Uskokaa Minua.

Tuommosta.
Siellä.
Joutui.
Kuunnella.
Jos ei suostunut.
Joutui hankaluuksiin.

Jumalan rakkaus tekee hyvää.
Se hoitaa.
Kantaa.
Vahvistaa.
Luo toivoa.
Valaa luottamusta.
Jumalan rakkaus poistaa pelon.

Sen jälkeen, kun me olemme sieltä muuttaneet, uudet ihmiset ovat joutuneet kovien ihmisten hampaisiin.
Uskoa mitataan seurakäyntikerroilla. Jos ei näy, alkaa puheet.
Heitetään epäilyksen varjo.
Ja. Ja. Ja.
Lopun tiedättekin.
Tuttu kaavio.

Onkohan niillä ihmisillä siellä oikeasti hyvä olla?
Luulevatko he, seuraväki, että se on ihan normaalia kiusata aina jotain ihmistä?
Sysiä.
Niin kuin siellä nytkin tehdään.
Opittu kulttuuri.

Mikä siellä oli kamalinta, mieheltäni kysytään.
Se, kun vuoden 2013 lokakuisilla seurakuntapäivillä hänestä tehtiin julkisesti anteeksiantamaton. Valheellisesti.
"Olen jo kahdesti pyytänyt anteeksi, mutta teen sen vielä tässä näin. Minä en ole sanonut niin, että olisit laumankerääjä."
Sanoi.
Jo tammikuussa kutsuessaan toisen paikkakunnan hoitomiehiä avuksi. Ja toisen kerran toukokuussa, julkisesti.
Häntä noista puheista neuvoi useampi ihminen kesän aikana. Ei halunnut kuulla. Ei reagoida. Kiisti. Aina.
Sitten julkisesti väitti pyytäneensä anteeksi. Noilla lokakuisilla päivillä. Ja että tekee sen vielä kerran. Ja vielä tuli suurieleisesti luokse. Puolisoni antoi anteeksi.  Siinä. Mutta järkyttyneenä hänen valehtelustaan muka kahdesta aiemmasta anteeksipyynnöstä sanoi, ettei se noin mennyt.

Mitä teki väki?

Uskoi tietysti tuota vaikutusvaltaista, joka lasketteli vääriä totuuksia oman kunniansa tähden.

Tuossa tilanteessa paimentehtävässä oleva ihminen turmeli elävän evankeliumin.