Älkää odottako selviävänne hetkessä väkivaltaisista kokemuksistanne. Se vie vuosia. Puhukaa niin paljon kuin tarve on. Sanoivat viisaat.
Kuinka kauan tuo vielä kestää? Vieläkö te rämmitte siinä? Kysytään.
En totisesti tilannut tällaisia kokemuksia.
Kuka jaksaa tällaisten vierellä.
Niin tuttuja kysymyksiä, Katariina, tuttuja ja kirveleviä. Ei ne ihmiset jaksakaan...kuunnella ja lohduttaa...harva jaksaa.
VastaaPoistaKyllä, kun tällaiset kokemukset lyödään ihmiselle päin pläsiä, ja siinä on ihan tainnoksissa ja lyöty, pahojen puheiden mustaksi maalaama ja ennen niin hyvien ystävien hylkäämä, ulossuljettu... Toipuminen vaatii aikaa ja voimia. Mikään vakuutus ei korvaa vahinkoja.
Ei ole helppoa kun ei ole maan päällä monta semmoista ihmistä, joka voisi olkapäänä olla, kuunnella ja lohduttaa. Aika yksinäistä työtä se on lestadiolaisuudessa haavoille lyödyn toipuminen, itsehoitoa.
Ammattiapua kyllä kannattaa hakea, mutta on todella onnekas, jos löytää sellaisen ammatti-ihmisen, jolla on pohjatietoa juuri tästä, mistä on kysymys. Kirkon sielunhoito-ihmiset eivät tiedä tästä mitään. Sieltä ei juuri kannata ymmärtävää apua odottaa. Ainakin oma kokemukseni on sellainen. Tiedän yhden (nais)papin, joka näitä asioita ymmärtää ja on julkisestikin hoitokokouksista ja samaten ehkäisyasiasta puhunut. Kirkossakaan ei meitä kaksinkertaisesti marginaalissa olevia tunneta.
Toivon että siellä teillä jaksetaan nähdä eteenpäin, sinen jossa on valoa. Se hyvä päivä tulee, jolloin tiedät voittaneesi pahan.
Kun on päässyt voiton puolelle, alkaa toipua, voi mikä riemun ja ilon kokemus se onkaan. Pikkuhiljaa saa jättää taakseen nöyryytyksen ja häpäisyn kivun, pelon oman mielen murenemisesta ja sairastumisesta, sittenkin selviän... Sen lasken voitokseni, kuten virressä sanotaan.
Tuokoon kevään valo sinulle voimia!
Minulla ja meillä on ollut suuri siunaus siinä, että ympärillä on ollut tämän väkivallan tajuajia. Sieltä mistä muutimme, ihan lähipiirissä, kirkon suunnassa ja ammattiauttajissa.
PoistaVäkivalta on väkivaltaa, sen kuuleminen raskauttaa, väsyttää. Koitin valaista tuossa tekstissä sitä ristiriitaa, kuinka ihmisten (itsenikin) on vaikea tajuta ettei niitä kokemuksia pysty poistamaan itsestään noin vain. Että ehtiikö kaikki tuskastua ennen kuin itse olemme siitä vapaita.
Se tuo taakkaa lisää.
Minusta tuntuu ettei näistä tämänkaltaisista haavoista toivu ikinä. Ei voi. Koska tuo väkivalta asuu ihmisissä. Kun on kerran saanut syvät haavat, ne aukeavat niin helposti. Silloinkin kun luulee että on selvinnyt. Se on vähän saamaa kuin niillä, jotka ovat altistuneet homeille. Kun sitä hometta on vähänkään, oireita tulee.
VastaaPoistaMissä vaan ihmiset ovat yhteisönä koolla, tuollaista väkivalta-hometta on varmasti ilmassa.
Minä en enää edes usko "toipuvani". Ellen kelpaa tälläisenä, haavoineni Jumalan armon vastaanottajaksi, silloin se ei ole Jumalan armoa, se on ihmisten armottomuutta.