Siellä järjestetään puhujien ja puolisoiden virkistysilta. Ensimmäinen laatuaan. Menemme. Koolla on kuusi pariskuntaa. Illan vetäjä pitää PowerPoint esityksen perhe- ja diakoniatyöstä. Sitten. Se alkaa.
Taas. Ilman ennakkovaroituksia. Tai, no, olihan minut jo höykkyytetty siellä aviopuolisoillassa. Nyt piti asia viimeistellä.

"Oletko jäänyt kantamaan kaunaa siitä kuorokeskustelusta? " minulta kysytään.
Kuinka niin?
"Et tervehdi seuroissa."
Olen siis aistinut aivan oikein sen vaanimisen, ajattelen.
Olen. Sanon ääneen. Ja jatkan:
Vertasit minua kuivettuneeseen oksaan.
"Kyllä"
Ja mädäntyneeksi kalaksi.
"Kyllä"
Ja laitoit meidät sinne vesitornin reunalle roikkumaan.
"En teitä, kun sinut vain"
Kyllä laitoit molemmat meidät, kohdistit puheesi meille molemmille.
"No joo."
Tuo kaikki, on henkistä ja hengellistä väkivaltaa.
"Höpö ole, se on rakkautta, ettet vie mukanasi heikompia. Ja vasta aikojen päästä te tiedätte senkin, mitä kerhot ovat aiheuttaneet teidän lapsille."

Virkistysilta. Usean tunnin piinapenkki.

Kadotan kyvyn laulaa. Koko kevääksi.