Mitä kertoisin tuosta viimeisestä vuodesta tuolla paikkakunnalla. Kerronko sen, miten suurta lämpöä koimme niiden ihmisten kanssa, jotka ymmärsivät. Se kourallinen ihmisiä on käsittämättömän suurta. Jokainen pystyi purkaa kuormaansa toisen alistamatta. Jokaisen olo helpottui kertoessa.

Yhdessä koimme, Jumala on läsnä. 

Vai kerronko sen, miten marraskuussa oli vielä kokous, jossa taas jälleen ne, jotka hallita tahtoivat, kiistivät kaiken. Valehtelivat. Venkoilivat. Ja sen päälle pyysivät anteeksi. 

Kerronko sen, että silmäni aukeni lopullisesti tuolle kaikelle seurakuntapäivien jälkeen ja erosin tuosta väkivaltaisesta yhdistyksestä. Josta eroilmoituksesta pj luuli minun kieltäneen uskon.

Minun turvani, usko. Ei se ole yhtä kuin ry:n jäsenyys.

Vai sen, miten lapsemmekin saivat osansa, samoin kuin me. Jätettiin ulkopuolelle. Jätettiin tervehtimättä. Tuijotettiin vihaisesti. Niin rumasti, että näimme ettemme olleet tervetulleita ry:lle tai joihinkin koteihin.

Oma kertomuksensa on helmikuinen kädennostoäänestys, minkä juuri vuosikokouksen jälkeisessä kokouksessa valittu ry:n pj järjesti puolisolleni. Sama ihminen,  joka jo edellisenä kesänä varapjn ominaisuudessa poistatti nimen puhujalistoilta. Yhden lapsemme kummi.