Ymmärrän kyllä, että avautuminen yhteisön sisällä tapahtuvasta väkivallasta voi sitä kokemattomalta tuntua loukkaavalta. Olen minäkin elänyt vuosia siinä luulossa, että yhteisömme on lintukoto. Että se on paikka, missä kaikkien on hyvä olla. Missä jokainen haluaa toiselle hyvää. Niin minä luulin. Ja ajattelin myös niin, että joka kritisoi, se arvostelee jotain niin pyhää, että jonkun rajan hän on ylittänyt. Ehkä montakin rajaa.
Kipeää on ollut avata silmät.

Siksi minua suorastaan kuvottaa se tietoisuus, miten valta-asemassa olevat johtavat luottavaisia ihmisiä harhaan.

"Soitat, jos on hätä. Sanot, kun ei ole rahaa ruokaan. Me haluamme auttaa."
Enkeleitä. On niitä. Tänne alas laskettuja enkeleitä.

Itsestä tuntuu, että on vain taakka. Saamapuolella. Räpiköi. Laahustaa. Pyrähtää. Kokee hetken onnistumisia ja lysähtää.
On vaikea tajuta antavansa jonkun elämään iloa.

Sano vain. Sano. Kysy.
Olen lukenut sen jo kasvoiltasi.
Olen vaistonnut sen jo olemuksestasi.
Lukuisten ihmisten olemuksesta. Katseesta. Sanomattomista sanoista. Kysymättömistä kysymyksistä.

Ei, en. En ole. En ole katkera. Ei kukaan meistä. Perheemme jäsenistä.
Mutta en voi ymmärtää, miksi meille ei tahdottaisi antaa aikaa käydä läpi kokemaamme.

Mikä minun pitäisi olla, että kelpaisin?

Kirjoitan.
Vaikka tuskailin.
Jotta ihmiset tietäisivät. Tunnistaisivat           ehkä jonkun lähimmäisen,
joka kulkee näiden kipujen kanssa.

Vapautuisi elämään armosta.

Et ole Siionin rakkaudessa. Meillä on eri usko. Ymmärrämme eri tavalla.
- Niin vääristynyttä uskon suorittamista, kuin vain voi olla. Armo ja totuus oli armottomuutta ja valehtelua.

Isä. Poika. Pyhä Henki.  Kolmiyhteinen Jumala. Miten kauniisti kuvataankaan Pyhää Henkeä; Lohduttaja. Puolustaja. Valon lähde. Totuuden henki. Taidon henki. Rakkauden lähde. Sanan todistaja.

Jeesus jätti Pyhän Hengen omilleen noustessaan taivaaseen. Oman henkensä. Jumalallisen rakkauden. Ei minkään yhteisön väkivallantekijöiden halua ja tahtoa. Mitä siis lopulta on, se Siionin rakkaus?

Ei tajua purevansa leukaperiä öisin. Vasta kun lääkäri kysyy. Kiille kulunut. Hammas hajonnut. Pää kipeä. Kipeä. Kipeä.

Sinnekö ne tunteet kulminoituu.

Hengellisen ja henkisen väkivallan tekijöiden pysäyttäminen on siksikin vaikeaa, koska heillä on valtansa lisäksi hovinsa. Joita he hurmaa.
Lukematon määrä tavallisia ihmisiä.
Jotka palvovat.
Heitä. Tekijöitä.
Ymmärtämättä väkivaltaa.

"Voi kun sinä laulaisit vain näiden rauhanyhdistyksen seinien sisäpuolella"
Vallankäyttöä. Alistamista. Nitistämistä. Ilmaan jätetty leijuva uhkaus. Jos et toimi niin kuin minä sanon...

Kaikki se puettuna rakkauden kaapuun. Valheellisen rakkauden.

Jumalan rakkaus ei toimi noin.
Jumalan rakkaus ei heitä ihmisen päälle epäilyksen varjoja. Että laulamalla rikot Siionin rakkautta. Saara-äidin neuvoja. Kuuliaisuutta.
Eikö Sanassa ole neuvo pysyä kuuliaisena Jumalan Sanalle?

Yhteiskunta. Veronmaksajat. Nekö lopulta maksaa uhrien elämän? Kun yhteisön saarnamiehet ensin rikkoo. Ja vetäytyy vastuusta. Ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa. Kenelläkään. Ikinä. Mitään.

Tulee kallis tikki. Yhteiskunnalle. Veronmaksajille.

Siellä oli seurakuntapäivät. Silloin joskus. Näiden vaiheidemme aikana. Yksi käytti puheenvuoron. Retosteli. Ettei tervehdi Jumalan terveellä semmoisia, joita hän itse ei pidä uskovaisina.

Nyökkäsi vain. Minuakin. Mutisi jotain.

Kuinkakohan monella paikkakunnalla on näitä, jotka tietää toisen sydämen tilan? Jättää kiusatun tervehtimättä. Sulkee ulkopuolelle. Et ole enään Jumalassa terve. Jumalaton. Uskoton. Ulkopuolinen. Sitä olet.

Kun Sanassa on, että vain Jumala näkee. Vain Jumala tietää. Ja että kun menet taloon, tervehdi kaikkia rauhalla. Rauhalla. Kaikkia.

Se tunne nousee aika ajoin pintaan. Surkee tunne. Latistava.

Sääli. Säälistä. Siksi ollaan meidän kanssa.

Kylläpä nämä vaiheet on saaneet itsetunnon taidolla murskattua.

On se jännää.
Uhri kertoo väkivaltakokemuksiaan. Ymmärtämätön kuittaa ne yksipuolisiksi. Pitäisi kuulla myös toista osapuolta.

Tekijä levittää perättömyyksiä. Juorut leviävät kulovalkean tavoin.
Miksi silloin ei tarvita uhrin näkökantaa?

Ei se, miten puhuu, vaan mitä puhuu. Näin opasti yksi rakas vanha sananpalvelija kuulijoita. Kuulijoita. Että kuunnelkaa mitä saarnamies puhuu. Ettei teitä johdeta harhaan.

Kullanarvoinen neuvo.

Siksikö ne, jotka tietävät, eivät puutu, kun pelkäävät joutuvansa vainon kohteeksi?

Rakkaus poistaa pelon.

Mitä tuo on?

Lintukoto. Turvapaikka.
Se on rikki. Sitä ei enään ole.
Se hokema, että olisimme tasapäistä joukkoa, se ei pidä paikkaansa.

Sääli niitä kaikkia lapsiperheitä, jotka vapaaehtoisesti menevät sunnuntaisin kuuntelemaan väkivaltapuhujia. Niitä, jotka nitistävät muita oman kunniansa tähden.

Henkistä ja hengellistä väkivaltaa kokenut ihminen joutuu kokemustensa lisätaakkana kantaa epäilystä omasta uskostaan. Sen taakan luovat ne ihmiset, jotka eivät kykene asettumaan kuuntelijaksi uhrin rinnalle.