Miksi ihmiset pelkäävät keskustelua?
Miksi vastuunkantajat vetäytyvät silloin, kun pitäisi oikeasti kantaa vastuu?
Miksi srk sysää vastuun paikallisrauhanyhdistyksen johtokuntiin?
Miksi srk liikahtaa vain silloin, kun pyyntö tulee johtokunnasta?
Miksi ei tajuta, että se ongelman ydin voi olla juurikin johtokunnissa?
Miksi väkivaltasaarnaajat saavat jatkaa väkivaltaista toimintaansa?
Miksi ei nousta puolustamaan sorrettuja?
Miksi srk kutsuu väkivaltasaarnaajia eri tehtäviin, mutta syrjäyttää ne sananpalvelijat, jotka vastustavat vääryyttä?
Miksi ne sananpalvelijat ja papit, jotka kaiken väryyden tajuavat, yhä palvelevat tuossa yhteisössä?

Uuden kotimme maatyöt aloitettiin juhannusviikolla. Heinäkuun alussa alkoi rakentaminen. Puolisoni oli täynnä energiaa ja toiveikkuutta. Minä olin todella masentava rinnallakulkija. En osannut mitään. En muuta kuin huokailla hirveää työmäärää. Työjako oli siis selvä. Minulle kotipuoli, hänelle raksa. Raksan edetessä opin kyllä laudankantajaksi.

Mutta se mikä oli ihmeellistä ja mistä haluan kertoa: meitä auttoi lukematon määrä ihmisiä. Ihmisiä, joita kaikkia me emme edes tunteneet. Miten hyvältä se tuntui. Enkeleitä. Taas.

Minun sieluani hoisi, kun iltamyöhäsellä menin raksaa siivoamaan, ja siellä kaikui miesten laulu: "Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen"

Mitä teemme asumisen suhteen?  Sitä pohdimme. Paljon. Yhdessä ja lähipiirin kanssa. Satojen kilometrien päässä oli se oma koti, myymättä. Kolmio, jossa olimme, oli auttamattoman pieni. Oikean kokoinen vuokrakoti olisi ollut liian kallis, kun vain toinen oli töissä kodin ulkopuolella. Tilanne oli haastava. Lapsille olimme luvanneet, että etsimme sopivamman ratkaisun, kun saamme kerättyä vähän voimia.

Aloimme unelmoida uudesta kodista.
Piirsimme pohjaa. Semmoinen koti, jossa on keskellä sydän. Semmoinen,  johon mahtuu paljon ihania ihmisiä yhdelle koolle. Semmoinen, jossa saa iloita ja surra. Olla ihminen.

Etsimme tonttia. Löysimme. Unelmoimme tosissaan. Tähän. Tänne. Uusi alku.

Unelma alkoi toteutua. Riemulla ei ollut rajaa.

Ydinsanoma, Vapahtajan sovitustyö, syntien anteeksisaaminen, se pilaantui.

Muistan, miten noista sanoista "Jeesuksen nimessä ja veressä, saat kaikki anteeksi" käytiin useasti keskusteluja. Joidenkin mielestä siinä hetkessä pitää käyttää juuri noita sanoja, muuten se jää vajaaksi. Osa ymmärsi ettei kyse ole sanoista, vaan hengestä; kyllä sen tuntee katuuko ihminen, hedelmät sen kertoo. Onko hyvä olla.

Niin se on.

Vieläkin tulee eteen tilanteita, joissa tuo suurimman ahdistuksen aikainen evankeliumin väärinkäyttö nousee kuvotuksena pintaan, enkä kykene sanomaan noita kauniita sanoja. Tyydyn sanoihin, "Saat anteeksi." Nuokin sanat tuovat lohdutuksen. 

Pieni asunto.

Tosi pieni meille. Isolle perheelle. 

Lapsia ahdisti. Kenelläkään ei ollut yksityisyyttä. 

Oli kaipuu sinne omalle kotipihalle.

Muistatko äiti, vinkkistä, kymmenen tikkua laudalla, piilosta, purkkista, peiliä, hippaa. 

Muistan. Se on ihana piha.

Tuntui kuin meidät olisi ajettu hiirenloukkuun. 

Siellä kaivossa ollessa ajatukset kiertää kuolemankehää. Toivoo kuolemaa. Ajattelee kuolemaa.
Suunnittelee hautajaisia. Todella. Tosissaan. Siitä tulee kuolemanvakava asia.

Kerron ajatukseni puolisolleni. Kerron mitä toivon. Paljon kaunista musiikkia. Isä siunaamaan. Veljet laulamaan aamenta. Vanha virsi taalainmalta. En halua että hautapaikastani tarvitsee yhdenkään huolehtia kuolemani jälkeen.

Se oli järisyttävän vakava paikka silloin.
Kaivonpohja. Karmea paikka.

Käy siinä valtavat vihan aallotkin. Menee läpi. Tähänkö pisteeseen se yhteisö minut, meidät ajoi.

Jouduimme sinne jääneen talomme takia käymään entisellä paikkakunnalla useita kertoja.

Joka kerta näimme jonkun tekijöistä. Tai heidän hännystelijöitä. Tai sitä väkeä, joka näki ja kuuli, muttei tehnyt mitään. Ei siltikään nähnyt. Eikä kuullut. Ei tiennyt. Ei halunnut tietää. Kulki ohi. Riittää kun huolehtii omasta elämästä. Riittääkö?

Ja mikä ilo oli nähdä niitä rakkaita, jotka kulkivat vierellä. Nostivat ja kantoivat. Sanattominakin.
Sieltä lähtiessä olo oli monesti piinaava. Nämä rakkaat jäi taistelukentälle. 

Naivisti uskoimme totuuden voittavan. Että kun ihmiset kuulevat, he toimivat. Tajuavat.

Että kun sen paikkakunnan ihmisille kerrotaan esim kädennostoäänestyksestä, niin ei kait he hyväksy tuommosta salakähmäisyyttä? Että kait he nyt haluavat myös, meidän kanssa, että asioista voidaan aidosti keskustella. Keskustella niin että polku voidaan käydä läpi, vääryydet oikaista. 

Mutta ei. 

He uskovat mieluummin tekijöitä. Tekijöillä on ollut niin vaikeaa, kun me heitä vainotaan. Me kiusaamme heitä.

Niin ne tekijät käänsi kaiken.

Käsittämätöntä kuinka hirveä valta pahalla on. 

Opettelin loppuaikoina siellä entisellä paikkakunnalla etenemään niin, etten näe kenenkään vastaantulevan katseita. Oli pakko. Että pysyin kasassa.

Uudella paikalla olo on häkeltynyt ihmisten ystävällisistä hymyistä. Olemuksesta. Kysymyksistä.

Mutta en uskalla antaa itsestäni yhtään mitään. Itken sitä, että minulla ei ole mitään sanottavaa. Ei mitään. Ei edes ilmoista.

Suru.

Suru siitä, että osa lähiomaisista, puolison tai omat, etääntyvät. 

Eivät kysy. 

Tarkkailevat.

Eivät osaa kysyä. 

Olettavat.

Eikä me osata olla muuta kuin mitä olemme:

Syvästi raadeltuja. Kipuisia. Petettyjä. Pettyneitä. Väsyneitä.

Suru kulkee omia polkuja. Ottaa aikaa.

Tuntuu pahalta, kun kuulee jonkun läheltä sanovan, anna olla.